Helsingin Sanomat kirjoitti tänään vallalla olevasta kasvatustyylistä, jossa lasten käskemistä on alettu vältellä. Lapsilta tiedustellaan eri tilanteissa tahtotilaa asioihin, jotka tulevat joka tapauksessa tapahtumaan. ”Laitettaisiinko ulkovaatteet päälle?” ”Syötäisiinkö aamupalaa?” Kun käskyn pukee kysymyksen muotoon, se antaa ikään kuin vaihtoehdon, vaikka tilanteissa ei olisi vaihtoehtoja.
Koulumaailmassa tämä näkyy siten, että moni lapsi ei ole yksinkertaisesti tottunut siihen, että aikuinen määrää mitä tehdään ja miten tehdään. On ohjeet ja pelisäännöt niin kuin on tosielämässäkin – aina ei ole mahdollista tehdä vain niitä asioita, mitä kulloinkin haluaa. Lapsi onkin yllättävän tilanteen edessä, kun hänellä ei ole neuvoteltavissa, miten toimitaan vaan toimitaan, kuten opettaja sanoo. Tästä seuraa usein vastareaktio.
Monesti puhutaan, että nykyopettajilla ei ole auktoriteettia. Olisiko kuitenkin niin, että lapset eivät ole tottuneet käskyihin ja määräyksiin, jos kotona on aina mahdollista neuvotella asioista? Kasvuun ja ihmiseksi kasvamiseen kuuluu kyseenalaistaminen ja siihen olen itsekin oppilaita kannustanut, jotta pienistä kasvaa aktiivisia, itsenäisiä ja asioista kiinnostuneita kansalaisia. Aikuisten tehtävä on luoda kasvu- ja oppimisympäristöjä, joissa kaikilla on turvallista ja sujuvaa olla ja kaikki tietävät, mitä tehdään ja minkä sääntöjen puitteissa. Rajojen asettaminen on rakkautta ja välittämistä.
Ida Leino 