Tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko (kesk.) aloitti tällä viikolla keskustelun inkluusion haasteista perusopetuksessa. Inkluusiolla tarkoitetaan oppilaan oikeutta osallistua ikäryhmänsä opetukseen yleisopetuksessa, eli käytännössä sitä, että entistä useampi oppimisen tukea tarvitseva opiskelee luokassa muiden oppilaiden kanssa erityisopetuksen sijaan.
Inkluusiolla tavoitellaan, että jokainen oppilas saisi viettää entistä enemmän aikaa luokassa vertaistensa kanssa ja erityisluokkiin liittyvä stigma poistuisi. Inkluusio on myös sitä, että jokainen on tervetullut samaan kouluun. Keskustelu on lähtenyt väärille raiteille, jos erilaisia oppijoita ollaan siirtämässä takaisin omiin kouluihinsa. Kyllä kaikki mahtuvat samaan rakennukseen – kyse on vain järjestelyistä ja resursseista.
Luokanopettaja ei ole välttämättä opinnoissaan erikoistunut erityispedagogiikkaan, jolloin oppimisen tukeminen vaatii opettajalta lisätyötä, kun luokassa on tukea tarvitsevia oppilaita. Oppilaan näkökulmasta taas iso opetusryhmä ei välttämättä kaikissa tilanteissa edistä oppimista optimaalisesti. Oppilas on samaan aikaan oikeutettu sekä inkluusioon että oppimisen tukeen. Nämä eivät poissulje toisiaan, kuten herkästi voisi ajatella.
Oppimisen tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on ollut vankassa nousussa 2000-luvulla. Tämä on tarkoittanut kustannusten nousua, joten ratkaisuksi syntyi kolmiportainen tuki. Kolmiportaiseen tukeen kuuluu nimensä mukaan kolme eri tuen tasoa ja tuen taso määrittää erilaisia toimia, jotka tasoon kuuluvat. Jää opettajan varaan määrittää, millaista tukea oppilas tarvitsee ja kuinka paljon. Samaan aikaan resursseja on kunnissa vähennetty, joten herää epäilys: saako lapsi todella tarvittavan tuen oppimiselle?
Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) väläytti ”reppurahaa” ratkaisuksi erityisopetuksen resurssiongelmiin. Reppuraha seuraisi oppilasta koulusta toiseen ja takaisi ministerin mukaan sen, että oppilas saa tarvitsemansa tuen. Annika Saarikko taas ehdotti ratkaisuksi pienten kouluja, joissa opiskelisivat ainoastaan eskarit ja 1.-2.-luokkalaiset.
Haluaisin nostaa keskusteluun vielä yhden keinon, joka lienee unohdettu – nimittäin yhteisopetuksen. Yhteisopetuksessa useampi kuin yksi opettaja vastaa ryhmän opetuksesta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi kahden opetusryhmän ja niiden opettajien yhdistämistä. Yhteisopetus yhdistää opettajien tietotaidon niin opetuksen suunnittelussa kuin toteuttamisessakin. Se mahdollistaa joustavat ryhmittelyt, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi toisen opettajan siirtymistä tukea tarvitsevien oppilaiden kanssa oppimaan toisaalle, kun taas toinen jatkaa toisen porukan kanssa.
Yhteisopetukseen voidaan yhdistää erityisopettajan tunteja sekä koulunkäynninohjaajan tuki. Näin ollen resursseja ei aina tarvitakaan sen enempää kuin tavanomaisessa yksinopetuksessa. Tutkimusten mukaan yhteisopetuksella on myös positiivisia vaikutuksia opettajien työssäjaksamiseen.
On selvää, että perusopetus kaipaa huomiota ja resursseja. Tarvitaan erityisopettajia ja ohjaajia, mutta tarvitaan myös joustavia ratkaisuja. Yksikään koulu ei ole samanlainen, ja jokaisen kunnan tilanne on erilainen. Ja lopuksi yksikään oppilas ei ole samanlainen, vaan kaikki me ihmiset olemme itse asiassa erilaisia. Siksi myös ratkaisuja tulee olla monenlaisia.
